Tuesday, February 06, 2018

Tuesday, February 06, 2018 12:30 am by M. in ,    No comments
Non English Brontë research:
Uskontokäsitys ja henkinen kehitys Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanissa
Markelin, Maria
Turun yliopisto, University of Turku (Finland), 2018

Tutkimukseni kohteena on englantilaisen kirjailijan Charlotte Brontën (1816–1856) teos Kotiopettajattaren romaani (Jane Eyre 1947). Tarkastelen teoksessa ilmenevää uskontokäsitystä keskittyen erityisesti kristinuskoon, luontomystiikkaan ja kansanuskoon. Jo ilmestymisaikanaan romaani herätti kriitikoissa hämmennystä ja sitä pidettiin jopa pakanallisena. Brontë itse ei pitänyt teostaan pakanallisena. Erilaiset tulkinnat romaanin uskonnollisesta aineksesta osoittavat, että teos on rikasta maaperä uskontomuotojen tutkimiselle. Päähenkilön Jane Eyren henkistä kehitystä tarkastelen Gisella Labouvie-Viefin postformaalin ajattelun teorian avulla.
Tutkimukseni osoittaa, että Jane Eyren henkinen kehitys kulkee normien omaksumisesta kohti autonomista ajattelua, mutta siihen sisältyy myös taantumuksellisia vaiheita. Haasteina Janen henkiselle kehitykselle toimivat tunteidensa vietävänä oleva Rochester sekä järkeen luottava St. John. Jane saavuttaa kuitenkin postformaalin ajattelun autonomisen vaiheen eli on lopulta kykenevä tekemään itsenäisiä päätöksiä ja yhdistämään ajattelussaan järjen ja tunteen.
Janen Eyren henkinen kehitys rakentuu myös suhteessa teoksen kolmeen uskontomuotoon: kristinuskoon, luontomystiikkaan ja kansanuskoon. Helen Burns ja Maria Temple toimivat Janelle kristillisinä esikuvina, joiden esimerkin varaan Janen henkinen kehitys rakentuu. Romaanissa luontomystiikka määrittyy vastakkaiseksi teoksen patriarkaalisille uskontomuodoille, joita Brocklehurst, Rochester ja St. John edustavat. Kansanuskoon kytkeytyvä yliluonnollinen sekä voimauttaa että varoittaa Janea. Jane ammentaa henkisessä kehityksessään kaikista kolmesta perinteestä ottaen niistä tarvitsemiaan aineksia ja muokaten niitä edelleen omaan käyttöönsä sopiviksi.
Problematika robovlasništva u filmskim adaptacijama Orkanskih visova Emily Brontë (Breaking the Taboo: Slavery and Dehumanization in Adaptations of Emily Brontë’s Wuthering Heights)Lucija Periš
J. J. Strossmayer University of Osijek (Croatia), 2017

This paper presents the analysis of the issue of slavery in William Wyler’s Wuthering Heights (1939), Peter Kosminsky’s Emily Brontë’s Wuthering Heights (1992), and Andrea Arnold’s Wuthering Heights (2011), with respect to the portrayal of the character of Heathcliff, a darkskinned, oppressed boy from Emily Brontë’s novel Wuthering Heights. The first part of the paper discusses the socio-political circumstances of Brontë’s time and the way they influenced the depiction of slavery in her novel, with a particular emphasis on the portrayal of Heathcliff. The main part of the paper explores the issue of slavery in the three adaptations of Brontë’s novel by analyzing Heathcliff’s background, social status, and his ability to climb the social ladder. The paper shows that the three adaptations considerably differ in their readiness to tackle the question of slavery, racial intolerance, and social injustice. The turbulent socio-political climate of Wyler’s time impelled him to remove the potentially controversial racist elements from his adaptation and make it a romance, while the time distance and the convenient historical moment allowed Kosminsky to reveal racial animosity and violence underlying Brontë’s novel in his adaptation. Likewise, the tendency of the twenty first century adaptations to address social injustice prompted Arnold to make her adaptation a social critique of white privilege. Paper reaches the conclusion that the readiness to depict social issues in adaptations depends on the suitability of the historical moment and the socio-political atmosphere; thereby contemporary adaptations explicitly address the issue of slavery, whereas the older ones avoid it.
Silence and Self-Expression in Charlotte Brontë's Shirley: An Application of John Searle's Speech Acts Theory
Sara Khazai, Maryam S. Beyad, Mahmoud R.G. Sabbagh
Anafora, Vol. IV., No. 2. / prosinac 2017.

Despite the “comedic” happy ending of Brontë’s Shirley (1849), its heroine’s taciturn incommunicativeness towards the end of the novel in contrast to her lively former derring-do, has naturally given rise to various speculations about the nature of her transformation. The fact that many of the final exchanges between her and Louis Moore are reported with a temporary shift of point of view in Louis’s personal journal, with an obvious artistic distance between the narrator’s voice and his, merely serves to cast darker shadows over the veracity of his conclusions. The present application of Searle’s speech acts theory to some dialogue samples from Shirley, focuses on the differences of communicational styles in its heroine at three stages of the narrative and concludes that feeling the weight of the “new world” she has entered after her betrothal, Shirley finds that there is a consequent need for her to employ more expressive speech acts to elucidate, fewer assertives for greater self-effacement, and more frequent hedges to give a softer edge to her directives. Shirley’s linguistic technique now relies for its success on her silence and tolerant manner rather than
persuasive arguments, and her speech mannerisms might in fact be presumed a “performance.” She thus shifts her style of expression intentionally, and in such a fashion as to empower Louis further and hand the conversational reins over to him.

0 comments:

Post a Comment